Miksi Suomi on työpaikkakiusaamisen kärkimaita Euroopassa?

Johtuuko se siitä, että me suomalaiset ollaan niin kauhean ilkeitä ihmisiä? Vai kenties siitä, että me ollaan niin kateellisia tai pikkumaisia? Ehkä näitäkin ominaisuuksia meistäkin löytyy, mutta selittävätkö nämä tutkimusten osoittamat suuret kiusaamisluvut työpaikoilla? Epäilen…

En ole työpaikkakiusaamisen asiantuntija, mutta olen hieman lukenut aiheesta. Kun mietin, olenko itse joutunut työpaikkakiusaamisen kohteeksi, alan empiä. Rajanveto hurtin huumorin, hankalan työkaverin tai äksyilevän pomon ja kiusaamisen välillä saattaa olla haastava juttu. Kiusaamiseksi tietämykseni mukaan lasketaan jatkuva toiminta, jossa toista osapuolta monesti vieläpä joukolla kiusataan eri tavoin. Tämä voi olla vähättelyä, töiden mitätöintiä, jostain ominaisuudesta huomauttelua, ilmehtimistä, ryhmän ulkopuolelle sulkemista yms. jo santalaatikolta tuttua ikävää toimintaa. Sellainen ketä on joutunut oikein todellisen ja vakavan kiusaamisen uhriksi, tuskin joutuu miettimään tai empimään asiaa.

Seuraava ajatus on, olenko itse kiusannut jotakuta työyhteisössäni? Tämän ajattelu vetääkin hiljaiseksi. Minäkö kiusaaja, enhän toki, on luonnollisesti ensimmäinen ajatus. Sitten mieleen alkaa tulla hämäriä muistikuvia porukassa vitsailusta ja hivenen epämääräisestä kahvihuonemeiningistä. Varmasti joku on jostain heitosta joskus loukkaantunut ja kiusaantunut. Onko se sitten ollut oikein kiusaamista, vai loppujen lopuksi vain hyväntahtoista huulen heittoa? En voi olla varma, mutta toivottavasti tuota jälkimmäistä. Tässä kohtaa tulee myös se ongelma, ettei koskaan voi olla varma, miten joku henkilö jonkin asian ottaa. Harva tuntee työkavereitaan niin hyvin, että tietää mikä toiselle on arka aihe. Kenties se toisen arka aihe on muille ihan normaali ja yhdentekevä. Kenties jostain ihmisen oman historian tapahtumasta johtuen, jokin aihe on erityisen herkkä ja vitsailu tästä aiheesta menee ihon alle ja tuntuu pahalta. Tästä syystä vieraammassa porukassa on aina hivenen vaarallista vitsailla, sillä koskaan ei voi tietää mistä toiset tulevat ja mitä he ovat kokeneet. Tässä aletaan myös lähestyä suomalaisen kiusaamiskulttuurin ydintä, joka yllätys yllätys liittyy mielestäni vahvasti kommunikaatioon, tunteiden näyttämiseen ja niistä puhumiseen.

Me suomalaiset emme ole kovin avoimia näyttämään tunteitamme julkisesti, jos niin kauheasti muutenkaan. Emme ole myöskään kommunikaation tai tunteista puhumisen mestareita, oikeastaan millään mittarilla. Seuraavassa on minun valistunut arvaukseni siitä, miksi suomalaisessa työelämässä esiintyy niin paljon kiusaamista.

Otetaan avuksi esimerkkitilanne: Seppo tekee ahkerasti töitä ja on tunnollinen työntekijä. Vuodesta toiseen hän tulee ajoissa töihin, hoitaa hommansa ja tekee tarvittaessa vaikka vähän ylitöitä, että hommat saadaan ajoissa valmiiksi. Seppoa ei tunneta supliikista, mutta kyllä hän työnsä tekee ja kyllä hänestä juttukaverin saa kahvipöydässä, jos niikseen tulee. Yhtenä päivä Kari huomauttaa Sepolle, että hän on jättänyt tärkeän työtehtävän tekemättä ja nyt Kari joutuu jäämään ylitöihin korjaamaan asian. Seppo taas on varma, ettei hän ole jättänyt mitään tekemättä, eikä hän ole saanut tietoa kyseisestä asiasta. Kari taas sanoo hieman ilkeästi leikillään, että Sepon olisi ehkä syytä käydä Specsaversillä, niin näkisi paremmin. Tämä noin viiden minuutin mittainen mahdollisesti täydestä väärinkäsityksestä syntynyt episodi voi johtaa suomalaisessa työyhteisössä vuosikausien hankaluuteen ja muuttua jopa kiusaamiseksi. Seppo ottaa asiasta nokkiinsa, sillä hän on huolellinen ja tunnollinen työntekijä, eikä varmasti ole jättänyt työtään tekemättä. Karia taas harmittaa, ettei Seppo voinut myöntää erehdystään, alkoi heti puolustella ja väittää hänelle vastaan. Tulevina vuosina tämä kaksikko korkeintaan murahtaa toisilleen ja silloinkin vain, kun on pakko. He eivät aamuisin enää tervehdi toisiaan ja jos toinen näkee toisen ennen, hän välttelee toisen kohtaamista. Jos toinen näistä on kiusaamiseen taipuvainen, tämä pieni erehdys saattaa myös laukaista kiusaamisen kaiken muun hyvän lisäksi. Seppo ei hoida hommiaan, Sepon jäljiltä saa aina itse tehdä perässä, Seppo ei pysty myöntämään virheitään, Seppo taitaa olla jo liian vanha nähin hommiin jne. Tai sitten toisin päin, että Kari sitä ja tätä.

Jos tilanteessa olisi ollut alun perin parempi kommunikaatio tai toinen olisi pyytänyt asian ratkaisemiseen esimerkiksi esimiehen tueksi, koko ikävältä kyräilyltä ja kiusaamiselta olisi voitu välttyä. Eli oltaisiin puhuttu asia selväksi saman tein. Jos kyseessä oli hävinnyt dokumentti, se olisi pitänyt etsiä. Tai jos mitään dokumenttia ei olisi löytynyt, olisi pitänyt ottaa esimies avuksi ja selvittää, mihin tämä kyseinen dokumentti on jäänyt? Oliko kyseessä kenties esimiehen unohdus? Monesti näissä tilanteissa häpeän, syyllisyyden, kiukun ja vihan tunteet nousevat esiin ja suomalaisen pidättäytyvä kommunikaatio muuttuu helposti täydeksi sulkeutumiseksi. Monen muun maan työkulttuurissa asiasta olisi hetken aikaa pidetty kova mekkala. Olisi kerrottu miten asia on ja yritetty selvittää sitä enempi vähempi rakentavassa hengessä. Molemmat osapuolet olisivat kuitenkin varmasti tuoneet esiin näkemyksensä tilanteesta, eikä asia olisi jäänyt mitenkään oudosti roikkumaan ihmisten välille vuosikausiksi. Jos kyseinen erimielisyys olisi syntynyt työntekijän ja esimiehen välille, niin tilanteessa oltaisiin vielä heikommassa jamassa. Meidän suomalaisten jäykkyys ja herranpelko on sitä luokkaa, että asiaan ei saataisi välttämättä selvyyttä ikinä.

Tämä puutteellinen kommunikaatio nousee siis esiin meidän suomalaisten riidoissa. Jokin asia jurppii, mutta siitä ei puhuta eikä mainita. Korkeintaan pudistellaan päätä, tuhahdetaan, pyöritellään silmiä tai sitten asiaa kirotaan jälkikäteen toisen työkaverin kanssa tai kotona. Tämä kommunikoimattomuus ja asioista vaikeneminen johtaa helposti siihen, että kärpäsestä kasvaa härkänen ja lopulta työyhteisöä repii pahat riidat, eikä kukaan oikeastaan edes tiedä mistä kaikki lähti liikkeelle. Myös jos joku joutuu ”oikean” työpaikkakiusaamisen kohteeksi, niin sitäkin yritetään hampaat irvessä kestää vuosikausia, ilman, että asiasta hiiskahdetaankaan esim. esimiehelle, luottamusmiehelle tai työterveyshuollon edustajalle. Mitä on lehtien palstoja ja hurjia juttuja uskominen, myös vuosikausia kestävät kaunaiset naapuririidat lähtevät monesti liikkeelle melko samankaltaisista tilanteista. Toinen ei sano, toinen ei kysy ja sitten alkaa jurotus, kiusanteko ja kostaminen. Kuulostaako tutulta, niin ihanan suomalaisen tutulta?

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi oppia? Meidän suomalaisten tulisi oppia puhumaan asioista ja tunteistamme. Kommunikoimaan ja keskustelemaan rakentavasti, omia näkökulmia esiin tuoden ja perustellen sekä toisen näkemyksiä kuunnellen ja arvostaen, vaikkei samaa mieltä olisikaan. Dialogi, sitä kun olisi enemmän meidän työyhteisöissä ja yhteiskunnassa, uskon, että kiusaamislukumme olisivat murto-osassa siitä, missä nyt ollaan. Ei me nyt niin ilkeitä olla, ehkä vähän vaan kateellisia..

Peace and Love 

Turo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *